INFO: Kirjoitin tämän esseen Jyväskylän Yliopiston Terveyspsykologia ja psykofarmakologia -kurssille vuonna 2013. Aiheesta löytyy edelleen yllättävän vähän populaareja suomenkielisiä artikkeleja, joten päätin julkaista tekstin täällä, mikäli aihe herättää kiinnostusta myös muissa ihmisissä. Kyseessä on siis kurssin vastuuopettajan lukema ja arvostelema teksti, mutta ei luonnollisesti missään virallisessa mediassa julkaistu sellainen. Naattikaa! :)

Better living through chemistry - katsaus nootropiinien ei-lääketieteelliseen käyttöön 2010-luvun opiskeluympäristöissä 

Aluksi  

Better living through chemistry! julisti brittiläinen konemusiikkipioneeri Norman Cook alias Fatboi Slim debyyttialbumillaan vuonna 1996. Vuonna 2013 slogan on ajankohtaisempi kuin koskaan. Nootropiinit ovat ja tulevat yhä vahvemmin olemaan yksi tämän vuosikymmenen keskeisiä lääketieteellisen ja eettisen keskustelun rajapinnassa tapahtuvia kiistakysymyksiä  – halusimme sitä tai emme.

Mikä on nootropiini?

Nootropiinit eli niin sanotut älylääkkeet ovat lääkkeitä, lisäravinteita tai funktionaalisia elintarvikkeita, joiden oletetaan parantavan mentaalisia toimintoja, kuten kognitioa, muistia, älykkyyttä, motivaatiota, tarkkaavaisuutta tai keskittymiskykyä (Dorlands Medical Dictionary; Lanni, Lenzken, Pascale, Vecchio, Racchi, Pistoia & Govoni, 2008). Etymologisesti sana nootropiini on johdettu muinaiskreikan sanoista noos 'mieli; järki' ja tropos 'kääntö; suuntaaminen'. Käsitteen kehittäjänä pidetään romanialaista psykologia ja kemistiä Corneliu E. Giurgea, joka kehitteli vuonna 1964 pirasetaami-nimisen lääkeaineen, jota hän myöhemmin kutsui nootropiiniksi (Giurgea, 1972; Gazzaniga, 2006). Giurgean (1972) määrittelemien kriteerien mukaan nootropiinit  1) parantavat oppimista ja muistia 2) parantavat opittuja käyttäytymisen muotoja tilanteissa, jotka vaikeuttavat kyseistä käyttäytymistä (esimerkiksi hypoksian eli hapenpuutteen aikana) 3) suojelevat aivoja fyysisiltä ja kemiallisiltä loukkaantumisilta 4) parantavat piristäviä kortikaalisia tai subkortikaalisia kontrollimekanismeja 5) aiheuttavat vain vähäisiä sivuvaikutuksia, ovat äärimmäisen vähäisesti toksisia, eivätkä omaa psykotrooppisille lääkeaineille ominaisia farmakologisia ominaisuuksia (kuten motorista stimuloitumista tai lamaantumista). Tarkemmat lääketieteelliset kriteerit nootropiineille on määritellyt Skondia (1979).

Giurgean (1972) ja Skondian (1979) määrittelemät kriteerit täyttäviä kemiallisia yhdisteitä tunnetaan tänä päivänä lukuisia, mutta nootropiinien käyttöä koskevien tutkimusten perusteella tietyt lääkeaineet ovat suosituimpia nootropiinien ei-lääketieteellisessä käytössä, niinsanoittuina älylääkkeinä tai älydopingina (esim. McCabe, Knight, Teter & Wechsler, 2005). Näitä lääkeaineita ovat muun muassa ADHD:n hoitoon käytetyt psykostimulantit kuten metyylifenidaatti (kauppanimi Ritalin), deksa-amfetamiini (Dexedrine, Adderall), jo aiemmin mainittu, lihasnykäysten hoitoon tarkoitettu Pirasetaami (kauppanimi esimerkiksi Nootropil) ja narkolepsian hoitoon tarkoitettu Modafiniili (Provigil (Pettersson, 2010).

Nootropiinit tilastojen valossa – prevalensseja ja korrelaatioita

Nootropiinien ei-lääketieteellistä käyttöä on tutkittu erityisesti amerikkalaisten ja iso-britannialaisten opiskelijoiden keskuudessa (esim. Office of Applied Studies, 2002; Babcock & Byrne, 2000). Suomessa älylääkkeiden käyttöä vastaavasti on tutkittu hämmästyttävän vähän (Salasuo, 2004). Nuorisotutkija Mikko Salasuon (2004) mukaan lääkkeiden käyttäminen kognitiivisten toimintojen ja opiskelukyvyn parantamiseksi on suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa hyvin harvinaista. Iso-Britanniassa, jossa nootropiinien käyttöä on tutkittu laajemmin, arviolta kymmenen prosenttia korkeakouluopiskelijoista on käyttänyt suorituskykyä parantavia stimulantteja (Juote, 2013) ja Yhdysvalloissa nootropiinien ei-lääketieteellisen käytön prevalenssi vaihtelee tutkimusten mukaan 4-25 prosentin välillä (Juote, 2013). McCaben ym. (2005) tutkimuksessa, jossa tutkittiin ADHD:n hoitoon käytettävien psykostimulanttien käyttöä nootropiineina kuluneen opiskeluvuoden aikana amerikkalaisten college-opiskelijoiden keskuudessa, stimulanttien käytön prevalenssi nousi 6,9 prosenttiin.

                      

McCabe ym. (2005) tutkivat prevalenssien lisäksi psykostimulanttien ei-lääketieteellisen käytön korrelaatioita amerikkalaisten college-opiskelijoiden keskuudessa. Psykostimulanttien käyttö oli tutkimuksen mukaan yleisempää miespuolisten, valkoisten ja kovemmat sisäänpääsyvaatimukset omaavien yliopistojen opiskelijoiden keskuudessa. Yliopistojen sisäisiin veljeskuntiin tai sisarkuntiin kuuluminen korreloi merkitsevästi stimulanttien käytön kanssa (McCabe et ym., 2005). Psykostimulanttien käyttö nootropiineina korreloi positiivisesti myös muiden päihteiden, kuten alkoholin, marihuanan, ekstaasin ja kokaiinin, käytön kanssa.

                     

Tieteellisen tiedon lisäksi nootropiinien käytöstä on runsaasti tarjolla ei-vertaisarvioitua kirjallista materiaalia ja subjektiivisia käyttäjäkokemuksia. Ilmiön merkittävyydestä kertoo esimerkiksi se, että Oxfordin yliopiston filosofian laitoksen tutkijan Anders Sandbergin mukaan älylääkkeiden käyttö on filosofian laitoksella arkipäivää (Pettersson, 2010). Cambridgen yliopiston tutkijan Barbara Shakianin tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset tutkijat käyttävät pääasiassa lääkereseptillä hankittuja älylääkkeitä (tässä tutkimuksessa Modafiniilia) yötyön ja aikaeron aiheuttaman väsymyksen hoitoon ja brittiläiset tutkijat tilaavat älylääkkeensä laittomasti internetistä ja käyttävät niitä säännöllisesti työtehon parantamiseen (Pettersson, 2010). Ivy Leaguen huippuyliopistojen Harwardin, Yalen, Columbian ja Princetonin opiskelijat ovat mediassa keränneet mainetta nootropiinien suurkuluttajina (Pettersson, 2010). Tiede-lehti Naturen (2010) avoimessa lukijakyselyssä yli 2000:sta vastaajasta joka viides kertoi käyttäneensä lääkeaineita kognitiivisten toimintojen parantamiseksi. Suomalaisesta nootropiinien osittain laittomasta käytöstä löytyy helposti tietoa internetin keskustelupalstoilta (esimerkiksi psychoactive vault -keskustelufoorumilta). Vertaisarvioimattoman tiedon luotettavuutta on luonnollisesti vaikea tarkistaa.

Käyttäjäkokemuksia

Keskeinen osa nootropiinien käyttöä on luonnollisesti subjektiivinen kokemus siitä, mitä erilaisten kemiallisten yhdisteiden nauttiminen käyttäjälleen aiheuttaa. Osa, tai mahdollisesti jopa kaikki, älylääkkeiden koetuista positiivisista vaikutuksista johtuu eräiden neurologian asiantuntijoiden (Verkkoniemi; Pettersson, 2010) mielestä lumevaikutuksesta. Subjektiiviset käyttäjäkokemukset kuitenkin puhuvat vahvasti nootropiinien tehon puolesta:

 ”Modafiniilin ansiosta kaikki on kirkasta. Ajatus ei harhaile, ja olet täydellisen keskittynyt. Voit työskennellä tuntikausia tuntematta väsymystä ilman, että kognitiivinen suoritustaso laskee. Toisin kuin Ritalin ja muut amfetamiinit, modafiniili toimii hyvin myös ihmisten kanssa. Sitä otettuani olen väittelytilanteissa täysin peloton. Näen argumenttien johtopäätökset mielessäni saman tien. Tuntuu siltä, että voisin väitellä ja voittaa kenet tahansa”

Amerikkalainen Nathan, 26, oikeustiede, nimi muutettu (Juote, 2013). Vastaavia käyttäjätarinoita on mahdollista löytää runsaasti internetistä hyvin nopean tiedonhaun tuloksena.

Nootropiinien käytön eettinen näkökulma

Nootropiineja on tutkittu runsaasti lääketieteen ja kognition näkökulmasta, mutta kyseessä on vahvasti myös eettisen ulottuvuuden sisältävä ilmiö. Bioetiikka on soveltavan etiikan haara , joka ottaa kantaa luonnontieteellisen ja lääketieteellisen kehityksen myötä esiinnousseisiin eettisiin ongelmiin (Goldim, 2009). Tukholman yliopiston käytännöllisen filosofian professori Torbjörn Tännsjö (2009) on eritellyt älykkyyden lääketieteellisen parantamisen eettisiä näkökulmia yksilön henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden näkökulmasta. Hänen näkemyksensä nootropiinien käyttöön on selvä - ”on hyvin epätodennäköistä, että kognitiivisen kyvykkyyden parantaminen sinällään tekisi elämästämme yhtään entistä parempaa” (Tännsjö, 2009). Tännsjö (2009) huomauttaa kuitenkin, että kognitiivisen kyvykkyyden kasvattaminen voidaan filosofisesti nähdä perusteltuna ja koettua onnellisuutta lisäävänä, jos hyvinvointia tarkastellaan äärimmäisen perfektionistisesta näkökulmasta, jolloin älykkyys ihmisen ominaisuutena nostetaan selkeästi muiden inhimillisten tarpeiden yläpuolelle. SamallaTännsjö kuitenkin huomauttaa, että tämä näennäisesti aristoteeliseen logiikkaan (ihminen on älykäs eläin ja mietiskelevä elämä on ihmiselle ihanteellisinta (Aristoteles, 1953)), perustuva näkemys on sekä epätodennäköinen että moraalisesti epäilyttävä. Tännsjön keskeinen argumentti sen puolesta, ettei kognitiivisen kyvykkyyden lisääminen sinällään kasvata yksilön tyytyväisyyttä elämäänsä, nojautuu onnellisuustutkimuksissa esiin nousseeseen havaintoon, jonka mukaan realistinen sopusointu omien tavoitteiden ja henkilökohtaisen kognitiivisen kyvykkyyden välillä on koetun onnellisuuden näkökulmasta keskeisempää kuin korkea kognitiivinen kapasiteetti sinällään (Diener & Fujita, 1995). Tämän havainnon perusteella Tännsjö onnistuu suhteellisen vakuuttavasti kumoamaan mahdollisimman korkean älykkyyden puolesta puhuvia argumenttejä.

Lopuksi

Suomen ulkopuolella nootropiinit ovat jo nyt merkittävä opiskeluun ja oppimiseen liittyvä ilmiö – siitä todistavat niin lukuisat tieteelliset tutkimukset kuin epämääräisemmin dokumentoidut käyttäjäkokemukset. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että nootropiinien laajamittainen rantautuminen myös osaksi suomalaista opiskelua on vain ajan kysymys. Erityisesti tästä syystä ilmiön perusteellisempi tieteellinen tutkimus olisi syytä aloittaa pikimmiten. Älylääketutkija Anders Sandberg (Pettersson, 2010) tiivistää aiheeseen liittyviä ongelmia osuvasti: ”Tällä hetkellä ainoa taho, joka systemaattisesti testaa älylääkkeiden käyttöä terveiden ihmisten kognitiivisten ominaisuuksien parantamiseksi, on armeija. Se on pelottavaa, aiheesta tarvitaan myös siviilitutkimusta.” Samalla on huomattava, että jo nyt tieteellisen tiedon puuttuessa internet tarjoaa ehtymättömän tietolähteen osittain lainsäädännön rajapinnassa tapahtuvalla toiminnalle ja nootropiinien helpohko saatavuus alentaa kynnystä lähteä itse toteuttamaan auto-etnografista tutkimusta erilaisilla substansseilla. Keskeisenä kysymyksenä nootropiinien lääketieteellisen tutkimuksen ohella pidän niihin liittyvien eettisten ongelmien pohdintaa. Onko älyllinen kilpavarustelu lopulta yksilön henkilökohtaisen ja yhteisön yhteisen edun mukaista? Saavutammeko todella paremmin elämän kemikaalien avulla?

Lähteet

Aristoteles (1953). Ethics. The Ethics of Aristotle. The Nicomachean Ethics.     Harmondsworth: Penguin.

Babcock, Q. & Byrne, T. (2000). Student perceptions of methylphenidate abuse at a public        liberal art college. Journal of American College Health, 49, 143-145.

Diener, E. & Fujita, F. (1995). Resources, Personal Strivings and Subjective Well-Being: A     Nomothetic and Idiographic Approach. Journal of Personality and Social                       Psychology, 68, 926-935.

Dorlands Medical Dictionary. [viitattu 20.11.2013] Saatavissa: http://web.archive.org/web/20080130031824/http://www.mercksource.com/pp/us/cns/cns_hl_dorlands.jspzQzpgzEzzSzppdocszSzuszSzcommonzSzdorlandszSzdorlandzSzdmd_n_10zPzhtm

Gazzaniga, M.S. (2006). The Ethical Brain: The Science of Our Moral Dilemmas, New            York: Harper Perennial.

Giurgea, C. (1972). Pharmacology of integrative activity of the brain. Attempt at nootropic        concept in psychopharmacology. Actual pharmacology,  25, 115–56.

Goldim, J. R. (2009). Revisiting the beginning of bioethics: The contributions of Fritz Jahr       (1927). Perspectives in Biology and Medicine, 52, 377-380.

Juote, O. (2013). Opiskelun huuma. Ylioppilaslehti, 3.

Lanni, C., Lenzken, S.C, Pascale, A., Vecchio, I.D, Racchi, M., Pistoia, F. & Govoni, S. (      2008). Cognition enhancers between treating and doping the mind.                       Pharmacological Research, 57, 196–213.

McCabe, S.E., Knight, J.R., Teter, C.J. Wechsler, H. (2005). Non-medical use of                   prescription stimulants among US college students: prevalence and correlates from                       a national survey. Addiction, 99, 96-106.

Office of Applied Studies (2003). Results from the 2002 National Survey on Drug Use and        Health: National Findings. Rockville: Substance Abuse and Mental Health Services                       Administration.

Pettersson, M. (2010). Aivodoping. City, 4.

Salasuo, M. (2004). Yhteiskuntahistoria: Huumeet ajankuvana. Tutkimus huumeiden                viihdekäytön kulttuurisesta ilmenemisestä Suomessa.

Skondia, V. (1979). Criteria for clinical development and classification of nootropic drugs.         Clinical Therapeutics, 2, 316.

Tännsjö, T. (2009). Ought we enchance our cognitive capacities?. Bioethics, 23, 421-432.

Red Hot Chili Peppers: The Getaway (2016)

Musiikin iloa neljällä vuosikymmenellä

U2:n Bono totesi jo vuosituhannen vaihteessa että ”meillä on hieno soundi, mutta Red Hot Chili Peppers on maailman suurin yhtye”. Tämän jälkeen yhtye on tehnyt vielä kolme studioalbumia, esiintynyt Super Bowlin väliajalla ja kanonisoitu pönöttämään Rock’n Roll Hall of Fameen. Sanalla sanoen, Peppers on Iso.

John Fruscianten jätettyä yhtyeen vuonna 2009 hänen tilalleen kuusikielisen varteen tarttui bändin kiertuekitaristina aiemmin toiminut musiikin monitoimimies Josh Klinghoffer. Vuonna 2011 julkaistu albumi I’m with you oli uudistuneen kokoonpanon ensimmäinen yhteinen levytys. Se tuomittiin monissa medioissa keskinkertaiseksi tuotokseksi, jossa kokonaisuus ei yltänyt sinänsä kekseliäiden yksityiskohtien tasolle. Nyt hitaasta albumien julkaisutahdistaan tunnetun Peppersin musiikilliset kemiat ovat saaneet kypsyä jo 7 vuotta Fruscianten lähdön jälkeen ja on aika yrittää uudelleen. Tuloksena on selvästi monipuolisempi ja saundeiltaan selkeästi kehittynyt uusi albumi The Getaway

 Huomattavinta uudessa levyssä Peppersin tunnetun kuivan ja napakan pop-funk soundin kehittyminen kohti maalailevampaa, useista kerroksista koostuvaa, soundia kohti. Tähän on eittämättä vaikuttanut Klinghofferin mieltymys äänimaisemien luontiin kitarasankaruuden sijasta (kuten erinomaisesta Smoovtunes-lehden artikkelista käy ilmi) ja Flean opinnot Juilliard Schoolissa. Peppers ei ole enää niin tiukka, mutta se on monipuolisempi.

Toki tiukkuudesta voi olla monta mieltä – onhan 1990-luvun loppupuolella uudelleensyntynyt RHCP ulkoisesti täysin eri yhtye kuin 1980-luvun ADHD-diagnoosille kasvot antanut sekopääryhmä Los Angelesista. Merkittävä soundillinen muutos on kuitenkin tapahtunut erityisesti vuoden 2006 Stadium Arcadium –albumin jälkeen. Levy kerrallaan Public Enemy:stä ja LA-punkista ammentanut Peppers on luopunut tavoitteesta potkaista kuulijalta ilmat pihalle puhtaalla energialla ja lähtenyt yhä monipuolisemmin etsimään täydellisen pop-biisin anatomiaa.

Vaikka Flea ja kumppanit ovat todellakin kuunnelleet Motown- ja George Clinton –levytyksensä on Peppersissä silti aina ollut kysymys valkoisen miehen musiikista. Sen pohjana on toiminut ensin punk, sitten pop ja vähitellen tämä taustapaletti on jatkuvasti monipuolistunut erilaisten soundillisten vaikutteiden osalta. Vaikka RHCP on monesti toiminut funkin sanansaattajana ja pitänyt erityisesti varhaisvuosinaan yllä kiitettävän autenttisesti 1970-lukulaisen hörhöilyfunkin ilosanomaa elossa, on Peppers pop-musiikkia, jossa funk on mauste ja pop perusta. Fruscianten, Flean ja Chad Smithin välille syntynyt soittokemia oli kuitenkin niin poikkeuksellista, että se sai yksinkertaiset kappaleet rullaamaan jokseenkin uniikilla tavalla. Soittamisen ilo ja rakkaus musiikkiin loivat superyhtyeen, joka tulevina vuosikymmeninä tulee nousemaan ikoniseen asemaan Led Zeppelinin, Deep Purplen ja Princen tavoin. The Getaway funkkaa, mutta ei samalla tavalla kuin Peppers Fruscianten aikana. Se on kehitystä ja osoittaa samalla sen, kuinka valtava vaikutus ex-kitaristilla on ollut yhtyeen nousuun maailman huipulle.

Valopäät Woodstockissa vuonna '94

Uudelta levyltä mieleen jäävät vahvimmin onnistunut single Dark Necessities ja onnellisesti rullaava Go Robot. Flean pehmeän muljuva slap-basso saa hallitsee paljon albumin äänitilaa, samoin Klinghofferin syntikkamaiset kitarasoundit. Dreams of a Samurai  -kappale esittelee hienosti uudistunutta Pepperssiä biisillä, joka ei millään tasolla ole funkkia vaikka kitaroissa wahia löytyykin ja bassoriffi on muheva. 

The Getawayn kappaleet ovat varsin samantyylisiä ja selkeitä hittejä ei muutaman kuuntelun jälkeen löydy. Taskulämpimyys on kriittisellä korvalla kuunnellessa mieleen nouseva adjektiivi.

Peppersista puhuttaessa huomion varastavat usein huomiot soittajien taitavuudesta ja yhteissoitosta. The Getaway osoittaa kuitenkin vastaansanomattomasti kuinka oleellinen osa yhtyeen soundia Anthony Kiedisin laulu on. Useasti yhtyeen heikoksi lenkiksi parjatun Kiedisin lauluääni on kehittynyt huimasta vuosikymmenten aikana ja erityisesti siitä on tullut yksi instrumentti muiden äänien sekaan. Peppers kesti Fruscianten lähdön, mutta kestäisikö se Kiedisin lähtöä?

Kaiken kaikkiaan The Getaway on todiste Peppersin elävyydestä ja kehityksestä. Se on paketillinen iloisia ja tarttuvia melodioita, taitavaa soittoa ja yksinkertaista musiikin iloa. Se saattaa myös olla yhtyeen viimeinen studiolevy.

Pyörä jää keksimättä uudestaan, mutta kotibileissä kaikilla on kivaa. Livenä tämän tahdissa saattaa jopa innostua verhoamaan genitaliansa tennissukalla.