INFO: Kirjoitin tämän esseen Jyväskylän Yliopiston Terveyspsykologia ja psykofarmakologia -kurssille vuonna 2013. Aiheesta löytyy edelleen yllättävän vähän populaareja suomenkielisiä artikkeleja, joten päätin julkaista tekstin täällä, mikäli aihe herättää kiinnostusta myös muissa ihmisissä. Kyseessä on siis kurssin vastuuopettajan lukema ja arvostelema teksti, mutta ei luonnollisesti missään virallisessa mediassa julkaistu sellainen. Naattikaa! :)
Better living through chemistry - katsaus nootropiinien ei-lääketieteelliseen käyttöön 2010-luvun opiskeluympäristöissä
Aluksi
Better living through
chemistry! julisti brittiläinen konemusiikkipioneeri Norman Cook alias Fatboi
Slim debyyttialbumillaan vuonna 1996. Vuonna 2013 slogan on ajankohtaisempi
kuin koskaan. Nootropiinit ovat ja tulevat yhä vahvemmin olemaan yksi tämän
vuosikymmenen keskeisiä lääketieteellisen ja eettisen keskustelun rajapinnassa
tapahtuvia kiistakysymyksiä – halusimme
sitä tai emme.
Mikä on nootropiini?
Nootropiinit eli niin
sanotut älylääkkeet ovat lääkkeitä, lisäravinteita tai funktionaalisia
elintarvikkeita, joiden oletetaan parantavan mentaalisia toimintoja, kuten
kognitioa, muistia, älykkyyttä, motivaatiota, tarkkaavaisuutta tai
keskittymiskykyä (Dorlands Medical Dictionary; Lanni, Lenzken, Pascale,
Vecchio, Racchi, Pistoia & Govoni, 2008). Etymologisesti sana nootropiini
on johdettu muinaiskreikan sanoista noos 'mieli; järki' ja tropos
'kääntö; suuntaaminen'. Käsitteen kehittäjänä pidetään romanialaista psykologia
ja kemistiä Corneliu E. Giurgea, joka kehitteli vuonna 1964 pirasetaami-nimisen
lääkeaineen, jota hän myöhemmin kutsui nootropiiniksi (Giurgea, 1972;
Gazzaniga, 2006). Giurgean (1972) määrittelemien kriteerien mukaan
nootropiinit 1) parantavat oppimista ja
muistia 2) parantavat opittuja käyttäytymisen muotoja tilanteissa, jotka
vaikeuttavat kyseistä käyttäytymistä (esimerkiksi hypoksian eli hapenpuutteen
aikana) 3) suojelevat aivoja fyysisiltä ja kemiallisiltä loukkaantumisilta 4)
parantavat piristäviä kortikaalisia tai subkortikaalisia kontrollimekanismeja
5) aiheuttavat vain vähäisiä sivuvaikutuksia, ovat äärimmäisen vähäisesti
toksisia, eivätkä omaa psykotrooppisille lääkeaineille ominaisia farmakologisia
ominaisuuksia (kuten motorista stimuloitumista tai lamaantumista). Tarkemmat
lääketieteelliset kriteerit nootropiineille on määritellyt Skondia (1979).
Giurgean (1972) ja
Skondian (1979) määrittelemät kriteerit täyttäviä kemiallisia yhdisteitä
tunnetaan tänä päivänä lukuisia, mutta nootropiinien käyttöä koskevien
tutkimusten perusteella tietyt lääkeaineet ovat suosituimpia nootropiinien
ei-lääketieteellisessä käytössä, niinsanoittuina älylääkkeinä tai älydopingina
(esim. McCabe, Knight, Teter & Wechsler, 2005). Näitä lääkeaineita ovat
muun muassa ADHD:n hoitoon käytetyt psykostimulantit kuten metyylifenidaatti
(kauppanimi Ritalin), deksa-amfetamiini (Dexedrine, Adderall), jo aiemmin
mainittu, lihasnykäysten hoitoon tarkoitettu Pirasetaami (kauppanimi
esimerkiksi Nootropil) ja narkolepsian hoitoon tarkoitettu Modafiniili
(Provigil (Pettersson, 2010).
Nootropiinit tilastojen valossa –
prevalensseja ja korrelaatioita
Nootropiinien
ei-lääketieteellistä käyttöä on tutkittu erityisesti amerikkalaisten ja
iso-britannialaisten opiskelijoiden keskuudessa (esim. Office of Applied
Studies, 2002; Babcock & Byrne, 2000). Suomessa älylääkkeiden käyttöä
vastaavasti on tutkittu hämmästyttävän vähän (Salasuo, 2004). Nuorisotutkija
Mikko Salasuon (2004) mukaan lääkkeiden käyttäminen kognitiivisten toimintojen
ja opiskelukyvyn parantamiseksi on suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa
hyvin harvinaista. Iso-Britanniassa, jossa nootropiinien käyttöä on tutkittu
laajemmin, arviolta kymmenen prosenttia korkeakouluopiskelijoista on käyttänyt
suorituskykyä parantavia stimulantteja (Juote, 2013) ja Yhdysvalloissa
nootropiinien ei-lääketieteellisen käytön prevalenssi vaihtelee tutkimusten
mukaan 4-25 prosentin välillä (Juote, 2013). McCaben ym. (2005) tutkimuksessa,
jossa tutkittiin ADHD:n hoitoon käytettävien psykostimulanttien käyttöä
nootropiineina kuluneen opiskeluvuoden aikana amerikkalaisten
college-opiskelijoiden keskuudessa, stimulanttien käytön prevalenssi nousi 6,9
prosenttiin.
McCabe ym. (2005) tutkivat
prevalenssien lisäksi psykostimulanttien ei-lääketieteellisen käytön
korrelaatioita amerikkalaisten college-opiskelijoiden keskuudessa.
Psykostimulanttien käyttö oli tutkimuksen mukaan yleisempää miespuolisten,
valkoisten ja kovemmat sisäänpääsyvaatimukset omaavien yliopistojen
opiskelijoiden keskuudessa. Yliopistojen sisäisiin veljeskuntiin tai
sisarkuntiin kuuluminen korreloi merkitsevästi stimulanttien käytön kanssa
(McCabe et ym., 2005). Psykostimulanttien käyttö nootropiineina korreloi
positiivisesti myös muiden päihteiden, kuten alkoholin, marihuanan, ekstaasin
ja kokaiinin, käytön kanssa.
Tieteellisen tiedon
lisäksi nootropiinien käytöstä on runsaasti tarjolla ei-vertaisarvioitua
kirjallista materiaalia ja subjektiivisia käyttäjäkokemuksia. Ilmiön
merkittävyydestä kertoo esimerkiksi se, että Oxfordin yliopiston filosofian
laitoksen tutkijan Anders Sandbergin mukaan älylääkkeiden käyttö on filosofian
laitoksella arkipäivää (Pettersson, 2010). Cambridgen yliopiston tutkijan
Barbara Shakianin tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaiset tutkijat käyttävät
pääasiassa lääkereseptillä hankittuja älylääkkeitä (tässä tutkimuksessa
Modafiniilia) yötyön ja aikaeron aiheuttaman väsymyksen hoitoon ja brittiläiset
tutkijat tilaavat älylääkkeensä laittomasti internetistä ja käyttävät niitä
säännöllisesti työtehon parantamiseen (Pettersson, 2010). Ivy Leaguen
huippuyliopistojen Harwardin, Yalen, Columbian ja Princetonin opiskelijat ovat
mediassa keränneet mainetta nootropiinien suurkuluttajina (Pettersson, 2010).
Tiede-lehti Naturen (2010) avoimessa lukijakyselyssä yli 2000:sta vastaajasta
joka viides kertoi käyttäneensä lääkeaineita kognitiivisten toimintojen
parantamiseksi. Suomalaisesta nootropiinien osittain laittomasta käytöstä
löytyy helposti tietoa internetin keskustelupalstoilta (esimerkiksi
psychoactive vault -keskustelufoorumilta). Vertaisarvioimattoman tiedon
luotettavuutta on luonnollisesti vaikea tarkistaa.
Käyttäjäkokemuksia
Keskeinen osa
nootropiinien käyttöä on luonnollisesti subjektiivinen kokemus siitä, mitä
erilaisten kemiallisten yhdisteiden nauttiminen käyttäjälleen aiheuttaa. Osa,
tai mahdollisesti jopa kaikki, älylääkkeiden koetuista positiivisista
vaikutuksista johtuu eräiden neurologian asiantuntijoiden (Verkkoniemi;
Pettersson, 2010) mielestä lumevaikutuksesta. Subjektiiviset käyttäjäkokemukset
kuitenkin puhuvat vahvasti nootropiinien tehon puolesta:
”Modafiniilin ansiosta kaikki on kirkasta.
Ajatus ei harhaile, ja olet täydellisen keskittynyt. Voit työskennellä
tuntikausia tuntematta väsymystä ilman, että kognitiivinen suoritustaso laskee.
Toisin kuin Ritalin ja muut amfetamiinit, modafiniili toimii hyvin myös
ihmisten kanssa. Sitä otettuani olen väittelytilanteissa täysin peloton. Näen
argumenttien johtopäätökset mielessäni saman tien. Tuntuu siltä, että voisin
väitellä ja voittaa kenet tahansa”
Amerikkalainen
Nathan, 26, oikeustiede, nimi muutettu (Juote, 2013). Vastaavia käyttäjätarinoita
on mahdollista löytää runsaasti internetistä hyvin nopean tiedonhaun tuloksena.
Nootropiinien käytön eettinen näkökulma
Nootropiineja on tutkittu
runsaasti lääketieteen ja kognition näkökulmasta, mutta kyseessä on vahvasti
myös eettisen ulottuvuuden sisältävä ilmiö. Bioetiikka on soveltavan etiikan
haara , joka ottaa kantaa luonnontieteellisen ja lääketieteellisen kehityksen
myötä esiinnousseisiin eettisiin ongelmiin (Goldim, 2009). Tukholman yliopiston
käytännöllisen filosofian professori Torbjörn Tännsjö (2009) on eritellyt
älykkyyden lääketieteellisen parantamisen eettisiä näkökulmia yksilön
henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden näkökulmasta. Hänen näkemyksensä
nootropiinien käyttöön on selvä - ”on hyvin epätodennäköistä, että kognitiivisen
kyvykkyyden parantaminen sinällään tekisi elämästämme yhtään entistä parempaa”
(Tännsjö, 2009). Tännsjö (2009) huomauttaa kuitenkin, että kognitiivisen
kyvykkyyden kasvattaminen voidaan filosofisesti nähdä perusteltuna ja koettua
onnellisuutta lisäävänä, jos hyvinvointia tarkastellaan äärimmäisen
perfektionistisesta näkökulmasta, jolloin älykkyys ihmisen ominaisuutena
nostetaan selkeästi muiden inhimillisten tarpeiden yläpuolelle. SamallaTännsjö
kuitenkin huomauttaa, että tämä näennäisesti aristoteeliseen logiikkaan
(ihminen on älykäs eläin ja mietiskelevä elämä on ihmiselle ihanteellisinta
(Aristoteles, 1953)), perustuva näkemys on sekä epätodennäköinen että
moraalisesti epäilyttävä. Tännsjön keskeinen argumentti sen puolesta, ettei
kognitiivisen kyvykkyyden lisääminen sinällään kasvata yksilön tyytyväisyyttä
elämäänsä, nojautuu onnellisuustutkimuksissa esiin nousseeseen havaintoon,
jonka mukaan realistinen sopusointu omien tavoitteiden ja henkilökohtaisen
kognitiivisen kyvykkyyden välillä on koetun onnellisuuden näkökulmasta
keskeisempää kuin korkea kognitiivinen kapasiteetti sinällään (Diener &
Fujita, 1995). Tämän havainnon perusteella Tännsjö onnistuu suhteellisen
vakuuttavasti kumoamaan mahdollisimman korkean älykkyyden puolesta puhuvia argumenttejä.
Lopuksi
Suomen ulkopuolella
nootropiinit ovat jo nyt merkittävä opiskeluun ja oppimiseen liittyvä ilmiö –
siitä todistavat niin lukuisat tieteelliset tutkimukset kuin epämääräisemmin
dokumentoidut käyttäjäkokemukset. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että
nootropiinien laajamittainen rantautuminen myös osaksi suomalaista opiskelua on
vain ajan kysymys. Erityisesti tästä syystä ilmiön perusteellisempi
tieteellinen tutkimus olisi syytä aloittaa pikimmiten. Älylääketutkija Anders
Sandberg (Pettersson, 2010) tiivistää aiheeseen liittyviä ongelmia osuvasti:
”Tällä hetkellä ainoa taho, joka systemaattisesti testaa älylääkkeiden käyttöä
terveiden ihmisten kognitiivisten ominaisuuksien parantamiseksi, on armeija. Se
on pelottavaa, aiheesta tarvitaan myös siviilitutkimusta.” Samalla on
huomattava, että jo nyt tieteellisen tiedon puuttuessa internet tarjoaa
ehtymättömän tietolähteen osittain lainsäädännön rajapinnassa tapahtuvalla
toiminnalle ja nootropiinien helpohko saatavuus alentaa kynnystä lähteä itse
toteuttamaan auto-etnografista tutkimusta erilaisilla substansseilla.
Keskeisenä kysymyksenä nootropiinien lääketieteellisen tutkimuksen ohella pidän
niihin liittyvien eettisten ongelmien pohdintaa. Onko älyllinen kilpavarustelu
lopulta yksilön henkilökohtaisen ja yhteisön yhteisen edun mukaista?
Saavutammeko todella paremmin elämän kemikaalien avulla?
Lähteet
Aristoteles (1953). Ethics. The
Ethics of Aristotle. The Nicomachean Ethics. Harmondsworth:
Penguin.
Babcock, Q. & Byrne, T. (2000). Student perceptions of
methylphenidate abuse at a public liberal
art college. Journal of American College Health, 49, 143-145.
Diener, E. & Fujita, F. (1995). Resources, Personal
Strivings and Subjective Well-Being: A Nomothetic
and Idiographic Approach. Journal of Personality and Social Psychology, 68,
926-935.
Dorlands Medical Dictionary. [viitattu 20.11.2013]
Saatavissa:
http://web.archive.org/web/20080130031824/http://www.mercksource.com/pp/us/cns/cns_hl_dorlands.jspzQzpgzEzzSzppdocszSzuszSzcommonzSzdorlandszSzdorlandzSzdmd_n_10zPzhtm
Gazzaniga, M.S. (2006). The Ethical Brain: The Science
of Our Moral Dilemmas, New York:
Harper Perennial.
Giurgea, C. (1972). Pharmacology of integrative activity
of the brain. Attempt at nootropic concept
in psychopharmacology. Actual pharmacology, 25, 115–56.
Goldim, J. R. (2009). Revisiting the beginning of
bioethics: The contributions of Fritz Jahr (1927).
Perspectives in Biology and Medicine, 52, 377-380.
Juote, O. (2013). Opiskelun huuma. Ylioppilaslehti, 3.
Lanni, C., Lenzken, S.C, Pascale, A., Vecchio, I.D,
Racchi, M., Pistoia, F. & Govoni, S. ( 2008).
Cognition enhancers between treating and doping
the mind. Pharmacological
Research, 57, 196–213.
McCabe, S.E., Knight, J.R., Teter, C.J. Wechsler, H.
(2005). Non-medical use of prescription
stimulants among US college students: prevalence and correlates from a national survey. Addiction,
99, 96-106.
Office of Applied Studies (2003). Results from the 2002
National Survey on Drug Use and Health:
National Findings. Rockville: Substance Abuse and Mental Health Services Administration.
Pettersson, M. (2010). Aivodoping. City, 4.
Salasuo, M. (2004). Yhteiskuntahistoria: Huumeet
ajankuvana. Tutkimus huumeiden viihdekäytön
kulttuurisesta ilmenemisestä Suomessa.
Skondia, V. (1979). Criteria for clinical development and
classification of nootropic drugs. Clinical
Therapeutics, 2, 316.
Tännsjö, T. (2009). Ought we enchance our cognitive
capacities?. Bioethics, 23, 421-432.
