Red Hot Chili Peppers: The Getaway (2016)

Musiikin iloa neljällä vuosikymmenellä

U2:n Bono totesi jo vuosituhannen vaihteessa että ”meillä on hieno soundi, mutta Red Hot Chili Peppers on maailman suurin yhtye”. Tämän jälkeen yhtye on tehnyt vielä kolme studioalbumia, esiintynyt Super Bowlin väliajalla ja kanonisoitu pönöttämään Rock’n Roll Hall of Fameen. Sanalla sanoen, Peppers on Iso.

John Fruscianten jätettyä yhtyeen vuonna 2009 hänen tilalleen kuusikielisen varteen tarttui bändin kiertuekitaristina aiemmin toiminut musiikin monitoimimies Josh Klinghoffer. Vuonna 2011 julkaistu albumi I’m with you oli uudistuneen kokoonpanon ensimmäinen yhteinen levytys. Se tuomittiin monissa medioissa keskinkertaiseksi tuotokseksi, jossa kokonaisuus ei yltänyt sinänsä kekseliäiden yksityiskohtien tasolle. Nyt hitaasta albumien julkaisutahdistaan tunnetun Peppersin musiikilliset kemiat ovat saaneet kypsyä jo 7 vuotta Fruscianten lähdön jälkeen ja on aika yrittää uudelleen. Tuloksena on selvästi monipuolisempi ja saundeiltaan selkeästi kehittynyt uusi albumi The Getaway

 Huomattavinta uudessa levyssä Peppersin tunnetun kuivan ja napakan pop-funk soundin kehittyminen kohti maalailevampaa, useista kerroksista koostuvaa, soundia kohti. Tähän on eittämättä vaikuttanut Klinghofferin mieltymys äänimaisemien luontiin kitarasankaruuden sijasta (kuten erinomaisesta Smoovtunes-lehden artikkelista käy ilmi) ja Flean opinnot Juilliard Schoolissa. Peppers ei ole enää niin tiukka, mutta se on monipuolisempi.

Toki tiukkuudesta voi olla monta mieltä – onhan 1990-luvun loppupuolella uudelleensyntynyt RHCP ulkoisesti täysin eri yhtye kuin 1980-luvun ADHD-diagnoosille kasvot antanut sekopääryhmä Los Angelesista. Merkittävä soundillinen muutos on kuitenkin tapahtunut erityisesti vuoden 2006 Stadium Arcadium –albumin jälkeen. Levy kerrallaan Public Enemy:stä ja LA-punkista ammentanut Peppers on luopunut tavoitteesta potkaista kuulijalta ilmat pihalle puhtaalla energialla ja lähtenyt yhä monipuolisemmin etsimään täydellisen pop-biisin anatomiaa.

Vaikka Flea ja kumppanit ovat todellakin kuunnelleet Motown- ja George Clinton –levytyksensä on Peppersissä silti aina ollut kysymys valkoisen miehen musiikista. Sen pohjana on toiminut ensin punk, sitten pop ja vähitellen tämä taustapaletti on jatkuvasti monipuolistunut erilaisten soundillisten vaikutteiden osalta. Vaikka RHCP on monesti toiminut funkin sanansaattajana ja pitänyt erityisesti varhaisvuosinaan yllä kiitettävän autenttisesti 1970-lukulaisen hörhöilyfunkin ilosanomaa elossa, on Peppers pop-musiikkia, jossa funk on mauste ja pop perusta. Fruscianten, Flean ja Chad Smithin välille syntynyt soittokemia oli kuitenkin niin poikkeuksellista, että se sai yksinkertaiset kappaleet rullaamaan jokseenkin uniikilla tavalla. Soittamisen ilo ja rakkaus musiikkiin loivat superyhtyeen, joka tulevina vuosikymmeninä tulee nousemaan ikoniseen asemaan Led Zeppelinin, Deep Purplen ja Princen tavoin. The Getaway funkkaa, mutta ei samalla tavalla kuin Peppers Fruscianten aikana. Se on kehitystä ja osoittaa samalla sen, kuinka valtava vaikutus ex-kitaristilla on ollut yhtyeen nousuun maailman huipulle.

Valopäät Woodstockissa vuonna '94

Uudelta levyltä mieleen jäävät vahvimmin onnistunut single Dark Necessities ja onnellisesti rullaava Go Robot. Flean pehmeän muljuva slap-basso saa hallitsee paljon albumin äänitilaa, samoin Klinghofferin syntikkamaiset kitarasoundit. Dreams of a Samurai  -kappale esittelee hienosti uudistunutta Pepperssiä biisillä, joka ei millään tasolla ole funkkia vaikka kitaroissa wahia löytyykin ja bassoriffi on muheva. 

The Getawayn kappaleet ovat varsin samantyylisiä ja selkeitä hittejä ei muutaman kuuntelun jälkeen löydy. Taskulämpimyys on kriittisellä korvalla kuunnellessa mieleen nouseva adjektiivi.

Peppersista puhuttaessa huomion varastavat usein huomiot soittajien taitavuudesta ja yhteissoitosta. The Getaway osoittaa kuitenkin vastaansanomattomasti kuinka oleellinen osa yhtyeen soundia Anthony Kiedisin laulu on. Useasti yhtyeen heikoksi lenkiksi parjatun Kiedisin lauluääni on kehittynyt huimasta vuosikymmenten aikana ja erityisesti siitä on tullut yksi instrumentti muiden äänien sekaan. Peppers kesti Fruscianten lähdön, mutta kestäisikö se Kiedisin lähtöä?

Kaiken kaikkiaan The Getaway on todiste Peppersin elävyydestä ja kehityksestä. Se on paketillinen iloisia ja tarttuvia melodioita, taitavaa soittoa ja yksinkertaista musiikin iloa. Se saattaa myös olla yhtyeen viimeinen studiolevy.

Pyörä jää keksimättä uudestaan, mutta kotibileissä kaikilla on kivaa. Livenä tämän tahdissa saattaa jopa innostua verhoamaan genitaliansa tennissukalla.